Paljon on muuttunut.
Kuin muutin vuonna 2010 Helsinkiin opiskelemaan vaihto-opiskelijana aloitin elämäni parasta, vaikuttavampaa ja tärkeämpaa aikaa. Tie sinne oli rankka - menetin ihmisiä, joita luulin olevan ystäviä, saavuin henkilökohtaiseen rajoitukseen, ja itse asiassa olin antanut kokonaan periksi. Elämäni muuttui Helsingissä - yhtäkkiä tunnuin olevani “tavallinen” ihminen, tunnuin olevani oikeassa paikassa oikeassa aikassa. Kaikki vaan sopi täydellisesti. Ensimmäisissä viikoissa oli vaikea uskoa, että olin vielä “minä”. - Yhtäkkiä kaikki oli niin hyvä, niin positiivinen - olin niin … onnellinen. Joskus oli niin vaikkea uskoa siihen, että menin istumaan Tuomiokirkossa. En ole uskonnollinen ihminen, mutta Tuomiokirkko on ainoa paikka, jossa “ymmärrän” - ymmärrän, miksi ihmiset uskovat, miksi he rukoilevat. En sano, että rukoileminen on mitä tehdän kun olen siellä, mutta 10 minuuttia riittää. 10 minuuttia, joissa keskityn siihen, mistä olen kiitollinen, mitä pelkään, mitä on juuri tässä hetkessä tärkeä. 10 minuuttia tuossa Tuomiokirkossa, ja kaikki on kunnossa.
Kaipaan tätä lähes päivittäin - Helsinkiä, Helsingin yliopistoa, asuntoa Puistolassa, kieltä, ilmaa, jne. Ei kulu päivääkään, kun en ajattele tätä aikaa. Helsinki tulee aina jossain verran olemaan kotini. Helsinki on se paikka, missä sydämeni on. Rakastan meidän asuntoa tässä, Kölnissä. Rakastan kotikaupunkiani. Mutta sydämeni on kuitenkin Helsingissä.
Luulin aina, että joskus lopetan opiskeluni ja muutan Suomeen. Jostain syystä tieni ei itse asiassa johtaa Suomeen enää, ei ainakaan kun katsotaan miten sujui vaihtovuoden jalkeen: Olen “vihdoinkin” luoponut Suomen kielen opiskelustani Kölnin yliopistossa. Olin aina siltä
Luopua on niin kielteinen verbi, mutta se on kuitenkin hyvä juttu. Päätös oli toki vaikkea ja se kesti enemmän kuin vuosi kunnes olin varmaa, mihin tie menee seuraavaksi.
Luulin aina, että joskus lopetan opiskeluni ja muutan Suomeen. Jostain syystä tieni ei itse asiassa johtaa Suomeen enää, ei ainakaan kun katsotaan miten sujui vaihtovuoden jalkeen: Olen “vihdoinkin” luoponut Suomen kielen opiskelustani Kölnin yliopistossa. Olin aina siltä
Luopua on niin kielteinen verbi, mutta se on kuitenkin hyvä juttu. Päätös oli toki vaikkea ja se kesti enemmän kuin vuosi kunnes olin varmaa, mihin tie menee seuraavaksi.
Olin onnellinen, kuin allekirjoitin sopimuksen, mutta kotona aloitin itkeä. Tuntui siltä, että olisin luoponut kaiken, mitä oli minulle tärkeä. Siltä, että haaveeni ei voisi olla mitään kaukeampaa. Ensimmäinen viikko matkanjärjestäjän toimistossa oli kuitenkin mahtava. Joskus tuntuu vähän niin kuin Helsingissä - että nyt on kaikki kunnossa, tai ainakin nyt on parempi kuin aiemmin.
Tuntuu toki vielä oudolta, että en aktiivisesti opiskelen suomea enää (amattikoulutuksessa tietysti ei edes ole mahdollisuus tehdä niin), mutta kieli ja maa ovat kuitenkin jossain verran niin “lähellä”, että mä pärjään. Ensiksi tuntui siltä, että opiskelun luopumisen tarkoittaa samaa kun luopua unelmasta tai elämäni suunnasta. Loppujen lopuksi en edes virallisesti “opiskellut lopuun”. Mutta erityisesti Helsingissä käsitin, että suomen kielessa tulee aina olemaan juttuja, joita en koskaan ymmärä — ja hyvä niin! Ehkä minusta ei koskaan tulee ammatti-kääntäjä, ja huomasin kuinka vaikea kielen käyttäminen on tullut viimeiseksi, ehkä en koskaan ollut yhtä hyvin kuin olin halunut olla, mutta nykyään luulen, että voin kuitenkin olla ylpeä tästä, mitä oppin. - Ehkä juuri suomen kielen opiskelu näytti minulle, että joskus kiertotie johtaa maaliin.
