you give me heart to carry on

Even though I did manage to overcome my earlier depression cause by some sort of "major, epic, monumental" feeling of nostalgia there's an entry from my 'normal' blog that I made exactly a year ago while going through (yet another) rough patch. Back then I didn't believe that I would be here right now, but I am, so ... I don't know. I need to revive that thought because it really kept me alive that winter.   

"...ja kenenkään ei tarvitse ymmärtää mitä kaikki sitä merkitse,

kenenkään ei tarvitse ymmärtää, miksi on niin tärkeää, niin välttämättöntä mennä takaisin.

Kenenkään ei tarvitse ymmärtää, miten yhtäkkiä itkettän kun mietän sitä kuka vei minut tänne, kenestä olen oikeasti oppinut, mitä ja kuka on yksin ja ainut syy minulle että nousen sängystä ylös joka päivä uskoen siihen että ehkä vois olla vielä joku mahdollisuus minulle, kun on jaksannut jo niin paljon, kun olen tullut jo niin kaukan. Ei kenellekään tarvitse olla järkevä kuinka paljon oon velkaa; että joku pelasti elämäni vaikken olisi joutunut kuolemaan - pelasti elämäni vain sen takia että näytti minulle oikein tien, antoi minulle uskoa ja antoi minulle varmuus että kyllä on olemassa tie, jos on tahtoa, vaikkei olisi mitään plan b:tä..."

 Rivi, joka pysytti minut hengissä, joka jonkin verran itketti minua aina kun olen kuullut sen oli "harhaan jalkani astuu mutta jää kantaa. - Kuka minut maalin kantaa... - kantaa?"
- Viime talvella olin sokeana pimeydessä mutta tarttui kiinni erään, pieneen valonsäteen joka oikeasti enemmin meni pois, eikä tuli lähemmäs. Ei siellä ollut mitään plan b:tä - vain lohduton toive, mahdoton haave, ja syvä toivomus. Ja juuri se, juuri se synkyys ja pelko ja jollain lailla mielensairaus, jos puhutaan "oikeasta massenusta", josta kukaan ei koskaan teki diagnoosia, yhdessä tän toiveen ja unelman kanssa oli loppuun lopussa se, mitä pysytti mut hengissä - "sen" takia, vai "teidän" vai edes "heidän" takia, vain minkätähden vaan - minä en tiedä. Se oli mitään muuta kuin onni, mitään kun onnellinen sattuma, että olen jo nuorena, teininä oppinnut antaa musiikille mahdollisuus kantaa minut pois "pahasta". Olen aina ollut sellaisena: olen aina rakastanut siihen ja ihastunut siihen ja tuntenut sitä, mitä kuunnelin - ja juuri sen takia oli viime talvena niin tärkeä, että olin tiennyt että "tämä on se yksi pysyvä asia, joka ei koska pettää mut" - kun niin moni olivat pettäneet minut, kun olin itse pettänyt niin moneet.
Se kuitenkin onnistui vietämään minulle tänne, ja vaikka kielitaitotesti meni pieleen, vaikka koko se vuoden 2009 kesä, syksy ja talvi oli niin masentunut - minä istun nyt Puistolassa sängyssä ja kirjoittelen tummasta menneisyydestä. Ei plan b:tä vieläkään löydetty, mutta olen kuitenkin jonkin verran maalissa - ja kyllä astuin harhaankin aika paljon, mutta jää kuitenkin kantoi jostainkin syystä. Kuka minut maalin kantoi? - Niitä on pari. Siskoni kantoi, rakkaani kantoi, musiikki kantoi, opettaja kantoi --- itse kannoin.
Minä en tiedä, mitä tapahtui, mitä on tänään erilaista viime vuotta verratuna. En tiedä, muutuinko itse vai muutuiko näkökulma elämään kohta, vai edes näkökulma Suomeen kohta (vaikka totta toi todellakaan muutui) - mutta muutuihan ainakin jotakin. Ei elämä ole parempi Suomessa. Itse asiassa se on joskus hieman vaikeampi. 
Ei ongelmiani "maagisesti" ratkaistui 
- mutta kuitenkin kaikki on jollain lailla erilaista.
Tänään minä voin sanoa että elämä on kyllä vitun narttu, mutta on sehan kuitenkin kaunis! Ei elämästä koskaan tule paras ystaväni, mutta kyllä mä nautin tästä, ja aion elää joku hetki täysillä. Tiedän, että haaveista ei saa rahat, ja että tilanne ei koskaan parenee. Tiedän että minulla en ole mitään suurta mahdollisuutta - ei tässä, ei Kölnissäkään - mutta kuitenkin aion yritä, ja pyrkiä onnistumaan, koska vailla toivoa ja vailla ainakin piennempää kipinää hulluutta kukaan ei tässä elämässä selviä.
Minä löydän tieni. En tiedä milloin vai mistä vai mihin suuntaan ... mutta kyllä mä joudun löytämään tieni. - vaikka silloin, jos en itse usko siihen. ...